Rip the scabs

Ja minä jatkan hymyilyä, vaikka sattuu. Välillä se hymy on kuin onkin aitoa, koska minulla on älyttömän ihania ystäviä, jotkaa saa hymyn huulille, vaikka en edes haluaisi hymyillä. Varsinkin sinä, A olet erityinen. Mutta jos minä hymyilen aidosti, mikä tämä olo sitten on? Tämä kamalan tukahduttava olo, kun en saa henkeä ja hymyilen, mutta se tappaa minua sisältäpäin. Mitä tämä on, enkö minä saa olla iloinen, vai valehtelenko minä vain? Mutta eihän itselleen voi valehdella.

Tuntuu taas, että kaikki hajoaa käsiin. Mitä tahansa teen, en jaksa, eikä minulla ole voimia tehdä mitään hyvin, täydellisesti. Pitäisi lukea kokeisiin, pitäisi urheilla, pitäisi olla syömättä, mutta kas kummaa kun en enää siihenkään pysty. Mitä tapahtui sille niin hyvälle itsekurille? Mitä tapahtui niille muutaman sadan kalorin päiville, minne ne katosivat? Mutta minä tiedän kuinka säälittävä ja laiska minä olen, joten mitä väliä? Ja mitä väliä millään enää on? Vaikka olisinkin lihava ja laiska? Ei, tähän täytyy tulla muutos. Mutta minä en kykene tekemään sitä, jos olen jatkuvasti vain niin väsynyt ja (mukamas) energian tarpeessa.

Kukkaistäti oli eilen soittanut äidille ja he olivat puhuneet yllättävän pitkään. Illalla menin äidin luokse olohuoneeseen, istahdin sohvalle ja katsoin televisiota, kun äiti sanoo, ettei polilla ole tilaa minulle. Hämmästelen hiukan, että anteeksi mitä? Kukkaistäti on aivan minun tietämättäni mennyt kyselemään polilta paikkaa minulle. (Epä)onneksi siellä ei ollut tilaa. Näköjään kaikilla menee vähän huonommin nyt, kun paikatkin on ihan täynnä. Joulukuussa minulla on kuitenkin siellä (jo heinäkuussa varattu) aika, jossa oli tarkoitus päästää minut vapaaksi polista. Mutta koska Kukkaistäti on mennyt säveltämään omiaan, sitä ei nähtävästi tehdäkään. Lääkäri oli ehdottanut, että ensi kuussa me sovimme jatkostani polilla ja uusi terpautti. Räjähdän.

mä revin mun ruvet auki ja viillän niiden päältä. mä tunnen sen kivun, mutten silti tunne mitään. haavoja polttaa, veri on lämmintä. ihme, sillä mä olen kylmä ihminen, kylmä ja tunteeton. pelkkä löysä kasa rasvaa ja likaa. ei tää kipu lakkaa, ei, tää on ikuista, enkä mä edes halua eroon tästä. mä viillän vielä, en niin syviä kun aluksi, mutta veri pulpahtaa esiin kerran vielä, ennen kuin mä alan tyrehdyttää niitä. uudelleen ja uudelleen. viillän ja pyyhin valuvan veren pois. se ehtii välillä kuivua musteeksi mun iholle. se on tummaa ja syvää, lämmintä. ja seuraavana yönä mä revin mun ruvet auki uudelleen ja annan veitsen viedä mut pois tästä maailmasta, yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen..

Pelastakaa mut.