Miten se olo kestikin vain niin vähän aikaa.. Mä itken vieläkin, olen itkenyt jo monta tuntia, mutta enää en itke ilosta, mä itken pelosta. Muo jännittää ihan kamalasti tämä elämä, ja elossa pysyminen. Osasto oli jossain vaiheessa turvallinen paikka, ennen kuin mä sain ulkoiluluvat ja sain käydä ulkona ilman hoitajaa. Miten ne silloin luotti muhun, etten mä tekisi itselleni mitään? Mutta itseasiassa se kehen kukaan ylipäätään luotti, olin minä itse. Mä luotin siihen, etten mä tappaisi itseäni. Mä luotin itseeni alitajuisesti, enkä mä koskaan ymmärtänyt sitä, kuin vasta nyt. Mä sain sen selville vasta kun mä toissapäivänä ymmärsin, ettei turva ole siinä paikassa missä mä olen, vaan itsessäni. Mä en ole turvallinen itselleni. Turva ei ole paikka. Se on tapa, jolla osaa hallita itseään, säädellä omia tunteitaan ja estää itseään tekemästä mitään tyhmää. Miten mä olen nyt turvassa? Miten mä voisin opetella luottamaan itseeni? Vasta nyt mä todella ymmärrän, mitä on itsetunto. Vasta nyt, mä tajuan elämää. Mä ymmärrän itseäni. Kiitos osaston, mä olen oppinut paljon asioita, kuten ilmaisemaan itseäni, ajattelemaan asioita ja oppinut tunnistamaan joitakin tunteita itsessäni. Sitä on kauhean hankala selittää, mutta mä olen oppinut tuntemaan itseäni. Jotenkin nyt tuntuu jopa helpommalta kirjoittaa tänne ja puhua, kun osaa jotenkin edes tulkita itseään. En mä sitä vieläkään kunnolla osaa, mutta ainakin mä olen kehittynyt.
Mä osaan kyllä olla ylpeä itsestäni, mun pitää vain luottaa itseeni. Vaikka elämä välillä potkii päähän, siitä selviää kyllä. Ja kaikki ne opettajien kehut ja onnentoivotukset ja ne, että " sä pärjäät kyllä" saa mut entistäkin vakuuttuneemmaksi, että mä pärjään. Vaikka välillä mun tekisi vieläkin tappaa itseni, mä olen päässyt sen yli, että mä en tee sitä. Mä saatan vain suunnitella sitä, ehkä muutaman tunnin, mutta se menee ohi. Mä pärjään kyllä.
Mä pärjään.
sait uuden lukijan (:
VastaaPoista