Täällä takaisin osastolla viiden päivän kotiloman jälkeen. Anteeksi etten ole ollut täällä, sillä vaikka olenkin kirjoittanut tänne, en tunne että olisin ollut läsnä täällä. Tai sitten olen vain hullu. Tuntuu ihan kuin aika matelisi eteenpäin, mutta silti se menee liian nopeasti. Syvääkin syvempi haava kädessä sattuu ja aristaa, verta paidassa ja sormilla, huoli parhaasta ystävästä ja se häpeä. Kuinka paljon ihminen voi hävetä? Entä katua?
Mun piti aloittaa tänään laihdutus. Sinne sekin on mennyt. Kaloreita tänään varmasti lähelle 1700, ellen ole laskenut liian yläkanttiin, tuskin sekään pelastaa enää minua. Mikään ei pelasta minua, ei pienet kalorimäärät, ei viiltely, ei puhuminen, ei mikään. Kukaan ei saa nostettua minua täältä masennuksen pyörteestä. Mä kuulun tänne, ja täällä mun on parasta pysyäkin. Ja paskat siitä parantumisesta, ei mun tarvitse siitä huolehtia, sillä mä en tule koskaan parantumaan, vaikka niin päällepuolin kävisikin. Vaikka muut odottavat minun olevan "terve", ja vaikka mä käyttäytyisin kuten "terve", niin mä tulen silti aina olemaan dead inside.
kultapieni :( ♥
VastaaPoista