Taas kotona, kolmen päivän loma. Huomenna "ensimmäinen" päivä omassa koulussa koko osastojakson aikana. Tästä alkaa nivelvaihe, eli olen muutaman päivän viikossa omassa koulussa, ja osan sairaalakoulussa. Muo ei ole yhtään jännittänyt palata omaan kouluun, mutta se tuntuu vain pahalta. Tai siis, en osaa selittää sitä kenellekään. Ei jännitä, ei pelota, mutta.. ärsyttää ja suututtaa. Ja koska uloskirjaus osastolta lähenee päivä päivältä, paha olo kasvaa koko ajan. Kaikki ne syyt, joiden takia osastolle jouduin, ovat hetken poissaolon jälkeen palannut. Ei yhtä voimakkaina, mutta eilen mä jopa suunnittelin tappavani itseni - mitä mä en siis oikeasti ole tekemässä, mutta oli vain niin paha olla. Raivokohtauksia, tuolien, kenkien, vaatteiden, meikkitavaroiden, ovien paiskomista ja itkua, kyyneleitä, ahdistusmerkkejä ja pelkoa, vihaa ja syyllisyyttä.
Kukaan ei voi koskaan ymmärtää, kuinka paljon mä vihaan itseäni ja elämää. Ja kun mä kysyin mun omahoitajalta, tiedätkö sä kuinka paha olo mulla on ja itkin, se vastasi vain, että "en tietenkään, mutta itsemurha on todella itsekäs teko. Ja itsemurhan suunnittelun kertominen toiselle on ehkä kamalin asia, minkä toiselle voi tehdä. Lisäksi vielä jos jättää toisen epätietoon siitä, että milloin, miten ja missä sen aikoo tehdä.". Ja mä suutuin itselleni vielä enemmän. Mä olen niin paha ihminen. Ja jos kukaan uskaltaakin väittää, etten mä ole paha ja ilkeä ihminen, saa katua, sillä mä olen. Mä olen.
Kultapieni, vihaa mua vaikka kuinka paljon mutta tiedä se ettet sä ole paha.
VastaaPoista