huomaamatta se on hiipinyt sun selän taakse

 

 

 

Muistatteko vanhemmat lukijat, kun viime vuoden loppukesästä tajusin, että mun on pakko parantua tästä syömisvammailusta? Musta tuntuu, että nyt se on tapahtunut vahingossa, ihan kenenkään huomaamatta. Nimittäin, kun mulla oli se nenä-mahaletku, mä en ensin halunnut parantua. Mä halusin vain olla syömättä ja ottaa ravinnon mielummin letkun kautta. Mutta koska mä halusin sen letkun pois, mun oli pakostakin syötävä normaalia ruokaa, tietysti ateriasuunnitelman mukaan. Kun mä aloin syödä määrätyt määrät, mä tajusin, että kai mä voin syödä lihoamatta. Mä huomaamattani alitajunnassa uskoin hoitajia, kun ne sanoi, ettei ne aio lihottaa muo.

Seuraavalla viikolla punnituksessa se asia kävi ilmi, mä en voi syödä lihoamatta. Mun paino oli noussut puolitoista kiloa viikossa, eikä se todellakaan edistänyt mun syömistä. Mä paastosin päivän kunnes mä tajusin, että mun on oikeasti pakko päästä letkusta eroon, mä en voi koko (lyhyttä) loppuelämää kulkea sen letkun kanssa, varsinkin kun ihmiset tuijottaa, ja se muutenkin tuntuu pahalta nielussa.

Nyt mä olen kuitenkin alkanut syömään normaalisti ja eilen sain ateriasuunnitelman pois. Nyt mä saan syödä vapaammin, mutta hoitajat ovat kyllä uhkailleet, että jos lopetan syömisen tai vähennän sitä huomattavasti, saan nenä-mahaletkun automaattisesti heti takaisin.

Mä en voi sanoa, että mä olen lopettanut kokonaan laihduttamisen, ainakaan omasta halustani. Tietenkin mä haluaisin vielä laihtua, mutta ehkä mun on parempi vain syödä. Mä ehdin laihduttaa sitten kun mä pääsen takaisin kotiin täältä. Mutta nyt toistaikseksi mä olen osastolla, ja laihduttaminen on poissuljettu vaihtoehto helpottaa oloa. Eivät noi hoitajat mitään ymmärrä, kun mä väitän että mä olisin laihana onnellinen. Mä vain olen sitä mieltä, eivätkä hoitajat tai kukaan muukaan saa muo luultavasti koskaan ymmärtämään sitä, että mä mukamas olisin hyvä juuri tällaisena kuin mä nyt olen.

Joskus mulla on tullut ihan oikea paranemisen halu, mutta pääasiassa mä haluan vain laihtua ja laihtua olemattomiin, mä haluan olla se pienin ja kaunein, siro enkelimäinen tyttö sumuisella koulunpihalla. Ei musta sellaista koskaan saisi tekemälläkään, mutta ainahan saa unelmoida vai mitä? Tai en mä tiedä, oonko mä koskaan oikeastaan edes halunnut parantua - ainakaan tosissani. Musta tuntuu, että ensimmäisestä laihdutus-ajatuksesta mä olen aina vain halunnut sitä samaa, ehkä ne on ollut vain tyhmiä päähänpistoja, että "hei, nyt parannutaan, jotta voin syödä jääkaapin tyhjäksi"!

Eihän parantuminen tietenkään tarkoita kaappien tyhjäksi syömistä, mutta eniten muo pelottaa, että kohta mä en enää välitä mun syömisistä mitään niin, että mä lihoan aivan muodottomaksi. Ei sillä ettenkö jo olisi, mutta vielä enemmän. Mä pelkään että mä alan taas ahmimaan. Mä en halua taas sitä samaa rumbaa, huhhuh.

 Varsinkin kotona mä oon huomannut tämän ahmimis-ongelman pahenevan. Niinä muutamana kertana kun olen päivälomalla kotona ollut, mä oon syönyt mahani melkein halkeamispisteeseen saakka, ja muo tässä pelottaakin. Sitten kun mä pääsen kotiin, alanko mä ahmimaan?

ps. Haluaisitteko jotain uudistuksia blogiin, kuten lyhkäsempiä/pidempiä postauksia? Enemmän kuvia? Enemmän/vähemmän jotain muuta? Toki postauksen pituus riippuu nyt toistaiseksi siitä, että kuinka kauan saan olla koneella, mutta toiveita saa ja pitääkin lähettää! Otan kaiken mielelläni vastaan, tehän tätä blogia luette, ja haluaisin että tätä olisi mukava lukea, eikä niin että kelaa postauksen läpi lukemalla joka viidennen sanan. Kiitos jo etukäteen palautteesta! :)