mä pelkään elää

Mä myönnän että muo pelottaa, pelottaa ihan hitosti. Mä olen miettinyt liikaa, ja kaikki vain pulpahtaa esiin nyt kun on liian myöhäistä enää perua. Mä haluan kirjoittaa kaiken ylös, mä haluan sanoa joka sanan, mikä tulee mieleen, mä haluan kuvailla mun olon niin tarkasti kuin mä vain osaan, mutta silti.. jokin estää. Mä en saa sanotuksi. Hitto.
Mun pää räjähtää kaikista ajatuksista, ne ovat niin hulluja päättömiä outoja, mutta sitähän mä olen, outolintu.

Ehkä mä olen vain miettinyt liikaa, tai sitten ajatukset ovat muuttuneet lääkkeiden takia, tai sitten mä olen tullut aivan kokonaan hulluksi, sillä
mä en ehkä tahdokaan kuolla.
Ja tämä ajatus saa mut tärisemään, pelkäämään. Tulevaisuus, elämä, se että mun pitäisi kestää kaikki, on vain jotenkin niin raskas ja pimeä, toivoton ajatus. Mutta näinä muutamana päivänä mä olen oikeasti kuunnellut, mitä hoitaja on mulle sanonut. Että mä ansaitsen elää, ja että mun kuolema satuttaisi mun läheisiä niin paljon, ettei sitä voi edes kuvitella. Ja miten mä olisin niin itsekäs, että antaisin muille pahan olon ja lähtisin itse pois, sanaa sanomatta.

Miten mä voisin tehdä sen mun perheelle ja ystäville. A, Pehmonalle ja Kultakutri. Mun parhaimmat ja luotettavimmat ystävät. Niille mä oon aina voinut kertoa kaiken maan ja taivaan väliltä. Mä olen pystynyt puhumaan vaikeistakin asioista ja selviytymään tietyissä tilanteissa, ja vain ja ainostaan siksi, että mulla on maailman parhaimmat ystävät. Ihan tosi, mä en ikinä osannut kuvitella, että mulla olisi joskus näinkin hyvä ja tiivis suhde kenenkään kanssa.
Tarhassa ja ala-asteella mä olin melkein aina yksin. Toisella luokalla ystävystyin yhden tytön kanssa ja meistä tuli parhaimmat kaverit, se ei kuitenkaan kestänyt kauaa, eikä me enää olla ystäviä.
Neljännellä luokalla mä tapasin A´n. Ja A on melkein parasta mitä mulle on tapahtunut. Miten se osaakaan olla niin ihana ja sanoa aina ne sanat, jotka lohduttavat eniten, sanoa asioita joita ei voisi edes toivoa. Miten A osaa auttaa ja olla niin sanoinkuvaamattoman tärkeä ja rakas, olla niin kiltti ja auttavainen ja maailman empaattisin ihminen? Mitä mä olen tehnyt ansaitakseni A´n kaltaisen ystävän? A, jos sä luet tätä nyt (niin kuin varmaan teet), sä olet paras!
Yläasteella mä tapasin Pehmonallen ja Kultakutrin. A´n johdosta mä tutustuinkin näihin kahteen ihanaan tyttöön, jotka on myös mun parhaita ystäviä. Niille mä oon myös pystynyt puhumaan vaikka kuinka paljon, ja varsinkin Pehmonalle on auttanut muo todella paljon. Mutta ehkä eniten Kultakutri on tehnyt asioita.
Sinä päivänä, aamu oli utuinen ja syyssade paiskoi maata, minä ja Kultakutri olitiin koululla aikasin. Mä olin edellisenä päivänä kirjoittanut sille lapun; mä oon päättänyt sen päivän ja miten teen sen. Kultakutri vei lapun terveydenhoitajalle, ja niin mä sitten päädyin tänne suljetulle. Mä oon ikuisesti kiitollinen Kultakutrille, koska vaikka mä olen vielä kahden vaiheilla, kumpaa ääntä uskoisin, niin mä uskon että ehkä tästä voi ollakin hyötyä.

Ehkä mä voin parantua, mutta mun on annettava kaikelle aikaa. Mun täytyy nyt keskittyä, olla vahva. Mulla on edelleen suunnitelmia päässä valmiiksi mietittyinä, ja kahdelle niistä on jo päivätkin. Mutta ehkä, ehkä jos tää alkaa onnistua, ja mun ajatukset todellakin menevät .. parempaan päin(?), ehkä mä en teekkään sitä.
Mutta se muo tässä pelottaakin. Se, että mä jäisin eloon. Se, että mä hengittäisin vielä vuodenkin päästä. Mä en ole vielä valmis siihen, mä en halua vanheta, mä en halua aikuistua, mä en halua vastuuta, ja muo pelottaa elämä ihan liian paljon.
Miten sitä voisi enää kuvailla?
Mä pelkään elää. Mä pelkään itseäni. Mä pelkään pahaa maailmaa.