mä lähden pois



Yöllä osastolla sain valvoa pidempään, raketit lensivät taivalla ja pauke kaikui sisälläni kun sydämmeni löi tuhatta ja sataa. Tasan kello nollanolla nollanolla me kilistettiin hoitajien kanssa hyvät uudet vuodet, ja mä vain itkin. Mä itkin viisi tuntia, vain koska vuosi vaihtuu, ja koska mun piti kuolla viime vuonna, viimeistään eilen. Mutta mitä tapahtui? Mä olen elossa, vuosi 2012, mitä mä oikein ajattelin? Mun olis pitäny hypätä sen auton alle sillon. Mä teen sen huomenna, juoksen auton alle, se on mun uuden vuoden lupaus. Promise.

Vesikasvit kietoutuu mun kalpeisiin jalkoihin, meri on kylmä ja musta, mä uin siellä suuntaa tietämättä, mutta jos mä tietäisin minne menisin, mä menisin alaspäin, vaa`alla alaspäin. Mä olisin vahva ja voimakas, hento kuiskaus myrskytuulessa, pienenpieni liekki leiskuvassa tulessa, hauras lasiesine, jota kukaan ei voi särkeä. Mun sydän olisi kylmempi kuin tänään, ja kun mun hengitys lakkaa, mun koko maailma pysähtyy.

Mutta jos se ei tapahdu huomenna, jos mä elän vielä viikon, tai kaksi, tai ehkä kuukauden, mitä mun lupaukset olisivat? Ainakin se, että musta tulee laiha, herkkä kuin ohut lasi, kaunis joutsen rantavedessä, se on mun lupaus. Samahan oli viime vuonnakin, mutta tänä vuonna se todella onnistuu. Niin alas kuin vain mahdollista, ja sitten on Sen aika. Lupaan, Se tapahtuu tässä kuussa. Tammikuu, x.1.2012.

Kiitos ja anteeksi.