Kolme viikkoa ilman viillon viiltoa! Olkaa ylpeitä, sillä tässä asiassa minäkin myönnän ehkä onnistuneeni. Mä olen ehkä voittanut tämän taistelun, ainakin hetkellisesti. Mä en ole tanssittanut veistä mun iholla kymmeniin päiviin, mutta mustelmat mun jaloissa tummenevat ja vaihtavat väriä liilasta keltaiseen. Mä en ole yrittänyt itsemurhaa kahteen viikkoon.
Ja mä kun en halua elää.
Mä olen ihan toivoton. Mä en halua elää, mutta onko mun pakko?
Onko mun pakko elää, jos mulla on keinot päästä täältä pois?
Mä en voi hyväksyä tätä, mä en halua olla elossa, mä haluan lakata hengittämästä, saada mun sydämen pysähtymään, voi pliis, antakaa mun jo lähteä..
ps. Mä päätin, että mä unohdan Viljamin kokonaan. Ei sillä ettenkö pitäisi siitä ja sen söpöydestä, vaan sillä etten tule koskaan saamaan sitä. En koskaan voi halata, tai sanoa edes "moi", ja arvatkaa vain miksi? Koska mä olen tällainen säälittävän ujo ja hiljainen.
Mä olen ylpeä susta! Mutta voi rakas, ole kiltti äläkä tapa itseäsi, olen ihan varma että pian, aivan pian et halua enää kuolla. Sussa on niin paljon hyvää! Olisi sääli jos ihmiset eivät pääsisi enää tutustumaan suhun, oot niin järjettömän ihana<3
VastaaPoistaAnonyymi, kiitos ihan tavattoman paljon! Mä olen kahden vaiheilla, mutta musta tuntuu, että jos nää asiat alkaa menemään parempaan päin, mä en ehkä lähdekään pois. Ajatuskin elämisestä on tosi tosi pelottava, mutta ehkä, ehkä tästä selvitään.. kai mun täytyy luottaa itteeni enemmän (:
Poistaootsä ite näissä kuvissa?:o
VastaaPoistaVoi en ole! :D
Poistaaijaa ! mutta silti ne on hyviä ! oon lukenut sun blogia, kirjotat tosi hyvin, toivon että pääset elämään normaalia elämää ja nauttimaan siitä !:) voimia<3
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKyllä ne asiat järjestyy! Ja ei haittaa vaikka pelottaisi, on ihmisiä jotka auttaa ja tukee sua. Voimia sulle, toivottavasti paranet<3
VastaaPoista