kirjeitä kaukaisuuteen

 

 

 Mulla on niin paljon ajatuksia, etten oikein tiedä mistä aloittaa..

Viides päivä tammikuuta mä en vielä tiennyt minkälainen mä oikein olen, mistä mä olen tullut, mikä mussa on isää ja mikä äitiä. Viides päivä mä sain luvan äidiltä kirjoittaa mun isälle, jota en ole nähnyt viimeksi kuin kaksi vuotiaana. Mä kirjotin pitkän kirjeen, jossa kerroin kaipuustani omaan isään ja sen, että kaikesta huolimatta minulla on isää ikävä, vaikken muista siitä juuri mitään.

Sitten mä vain odotin ja sitten tapahtui se.

Mun isä vastasi mulle.

Se kertoi elämästään ja siitä, että sillä on uusi vaimo ja kolme ihanaa koiraa, kertoi mitä tekee työkseen ja mistä hän pitää. Löysin joitakin samoja piirteitä minussa ja isässä. Kirjoitin isälle takaisin ja kerroin pyynnöstä itsestäni lisää.

Mä en ollut koskaan ennen kirjoittanut itsestäni niin. Mä kirjoitin, että mä olen mukamas tyytyväinen mun elämään, opiskelu on sujunut (no onhan se vähän) ja tykkään tehdä asioita (joista ennen tykkäsin), kuten laulaa ja piirtää. Ehkä se on masennus, joka on minulta kaiken ilon vienyt, mutta mikään ei enää kiinnosta. Mutta miksi ihmeessä valehtelin isälleni, joka kaikkien näiden vuosien jälkeen suostuu lähettämään kirjeen ja on halukas jopa tapaamaan?

Ehkä mä en ole vieläkään oikein perillä, kuka ja mitä mä olen, mistä mä olen tullut ja kuka oikein mun elämästä päättää. Mun täytyy selvittää se. Mä otan tavoitteeksi tutustua itseeni enemmän, keksiä hyviä asioita itsestäni (joita ei ole) ja yrittää edes. Yrittää elää.

Elämä on vain niin kamalan iso, pelottava ja musta aukko mun sisällä. Mitä tulevaisuudella on muka antaa mulle, ja mitä mulla on mukamas elämälle? Ja mitä musta voisi edes tulla, jos en osaa yhtään mitään (tai sitten en vain luota itseeni tarpeeksi, niinhän ne sanoo)? Mä en osaa enää luottaa itseeni, miten mä voisinkaan luottaa, kun kaikki on mennyt päin puuta jo monta vuotta.

Mutta palatakseni isään ja kirjeiden kirjoittamiseen, mä vastasin sille. Mä kirjotin pitkiä lauseita ja selitin asioita, mistä mä tykkään ja millaisella luokalla olen.

Mä en oikein tiennyt mitä vastata, sillä isä kirjoitti niin isoja asioita, etten ole vielä ehtinyt ymmärtää niitä.

Mielessäni mä kuitenkin selitin vanhempieni eroa, etten muista niistä ajoista mitään ja että äiti on mustamaalannut isää niin paljon, etten ole pystynyt ajattelemaan mitään hyvää mun omasta isästä.

Tavallaan on jopa vaikeaa ajatella ja ymmärtää se fakta, että mulla on isä. Se on olemassa siellä jossain, vaikken mä ole sitä nähnytkään moneen moneen vuoteen. Ei isä ole lähettänyt syntymäpäivä- tai joulukorttejakaan. Mulle isä on aina ollut pelkkää kuvitelmaa, haaleita muistoja jostain vuosien takaa. Siksi mä en osaa oikein kutsuakaan sitä isäksi. Äiti ei ole koskaan puhunut isästä nimellä isä. Ehkä se juontaa juurensa juuri tästä.

Pienenä mä en ikinä ajatellut, että isä on oikeasti aika tärkeä juttu elämässä. Nyt kun mä olen ajatellut asiaa aika paljonkin, on ollut aika epäreilua ettei mulla ole ollut ketään miespuolista henkilöä mun elämässä, joka olisi vähän antanut mallia, millaisia miehet oikeastaan näin suurinpiirtein ovat. Mä olen aina kuvitellut kaikkien miesten olevan jääkiekko/jalkapallofaneja ja että ne ajattelevat vain sitä yhtä asiaa ja että miehet eivät aina ole se parempi puolisko liitossa. Ja että miehet pettää. Ja että miehet ovat aina syypäitä kaikkeen. Tällaisen kuvan äiti on mulle miehistä antanut ja mun mielestä se on väärin, koska eihän kaikki miehet voi olla samanlaisia ja ylipäätään pahoja.

Mä haluan uskoa mun isästä muutakin kuin pelkkää pahaa. Mä uskon, että äiti ja isä eivät kumpikaan ole syyllisiä niiden eroon, asiat vain tuppaa menemään joskus niin. Ja niin kuin isä kirjeessään kuvaili, meistä lapsista oli tullut vähän kuin pelinappuloita, joilla äiti ja isä pelasivat. Voi vain kuvitella, miten asiat ovat siitä juosseet..

Kuitenkin. Tämä on tosi tosi tosi iso juttu mulle ja tää postaus on ehkä mun kaikista henkilökohtaisin ikinä! Toivoisin kommentteja ja muiden tarinoita omasta isästään! :)