varjo makaa seinällä



Hoitaja kysyy, onko mun olo edes vähän parantunut siitä, kun mä silloin kaksi kuukautta sitten jouduin tänne suljetulle osastolle. Mä tuijotan lattiaa ja se tuijottaa muo. Se kertoo sen oman mielipiteen siitä, että kyllä mun ahdistus on ainakin vähän helpottanut. Se ei todellakaan tiedä mitään mun ahdistuksesta. En minäkään, mutta ainakaan mä en myönnä sitä. Ehkä mä haluan pitää siitä niin kovasti kiinni, mä en halua parantua. Mä haluan pysyä täällä pohjalla, uida merikasvien kanssa ja kuunnella meren hiljaista kuiskausta..
Mä haluan verihelmien tanssivan mun iholla, haluan niiden maalaavan mun kädelle yhä uudestaan ja uudestaan punaisen ristikon kun helmet liukuvat mun kalpealla kädellä. Mä haluan Eudoran mun vierelle istumaan ja pitämään mun kädestä kiinni. Mä haluan olla täällä. Mä haluan olla sairas.

Te saatte pitää muo hulluna (sitähän mä olen), mutta mä en välitä. Mä teen niin kuin mä teen, ja mä en halua parantua, joten mä aion pitää kynsin ja hampain Eudorasta ja Siitä. Ja kaikesta pahasta, koska se on kaikki mitä mä olen. Mä en ole mitään ilman tätä. Ehkä mä pelkään sitä, että terveenä mä en enää tunne mitään, ja mieluummin mä tunnen jotain kuin en mitään.

Päivät tuntuvat aina vain synkemmiltä ja mä haluaisin nukkua kaikki päivät ohi. Unohtaa, että mä olen olemassa elossa hengitän ja olla tietämätön, että paha maailma vaanii mun selän takana heti kun mä herään. Olla tietämätön, että mä olen osastolla ja että mä mukamas olen vakavasti masentunut ja että elämällä ei ole enää mitään annettavaa mulle, eikä mulla mitään elämälle. Olla tietämätön, että mulla on mukamas välittäviä ihmisiä mun ympärillä, ystäviä, perhe ja lemmikkejä, unohtaa ihan kaiken.

Kaksi kuukautta suljetulla, ja mä haluan vieläkin vain kuolla.