Can`t find myself

Puoli tuntia. Antakaa anteeksi, juoksen tänään kauemmin.

Olen tänään vain lukenut ja miettinyt. En astu tuosta ovesta ulos, sillä en kehtaa mennä sinne tämän näköisenä. Läskit hyllyy puolilta toiselle, ja minä verhoudun suureen pussihuppariin, niin ettei kukaan näe. Haluaisin piiloutua jonnekkin pieneen koloon (tosin en sinne mahtuisi), jossa voisin olla rauhassa, eikä kukaan katsoisi ilkeästi. Haluan paeta tätä kaikkea, mutta entä sitten kun koulut alkaa? Toivon sen alkavan pian, mutta samalla minua pelottaa. Kumpa voisin tehdä aivan uuden ensivaikutelman kaikkiin ihmisiin, en haluaisi olla se, joka muistetaan kauheasta draamasta ja angstaamisesta. Ehkä voin korjata sen vielä, mutta siitäkään ei tule helppoa. Se olisi varmasti helpompaa, jos avaisin silmät ja katsoisin totuutta silmiin, mutta minä en uskalla. Minä en uskalla antaa sieluani elämälle, minä pysyttelen piilossa.

Miten voisin selvittää pääni ja jättää sinne vain ajatuksen siitä, että minun kannattaisi elää. Antaa elämän virrata sisälleni niin, että jaksaisin hymyillä ja tehdä normaaleja arkipuuhia. Nythän minä olen vain oman itseni vanki, enkä saa kahleita auki. Voisin toki käyttää veistä, mutta tiedän ettei se auta mitenkään. Ehkä olen koko elämäni ajan kahlittuna näihin ikuisesti kestäviin päiviin, ikuisesti oravanpyörässä pyöriviin ajatuksiin ja omaan norsuvartalooni. Ehkä näin on parempi, mutta näin en voi olla onnellinen, enkö?

Tuntuu avuttomalta, koska kukaan ei saa oloani paremmaksi, en edes minä itse. Enhän voi muilta sitä vaatiakkaan, tai ehkä olenkin sitä jo tehnyt, mutta lupaan etten tee sitä enää. Minun kuuluu selvitä omista ajatuksistani ilman, että kenenkään täytyy olla huolissaan, tai ilman, että kukaan on tiellä vaikuttamassa minun päätökseeni. Minä olen minä, enkä kukaan muu, joten kai minä saan päättää omista asioistani? Mutta entä jos en sitten olekkaan minä?

Koska kukaan ei voi ikinä viedä minulta ajatuksia.

-OnlyMe