Wrong road, again

Älä sano enää sanaakaan, sillä joka sanalla työnnät minua aina vain syvemmälle

Viikonloppu. Ilman ystäviä, ilman tukea. Ilman sitä voimaa, joka pitää minua pystyssä, ei anna minun itkeä, ei anna minun hajota. Koulussa olo ja ystävät vievät minulta aikaa pohtia asioita liikaa, ne kerääntyvät päähäni ja viikonloppuna kuolemanajatukset pulpahtavat pintaan. En minä halunnun tämän menevän näin, luulin olevani onnellinen, hetken. Guess I was wrong.

Lappaan värilliseen pussiin irtokarkkeja, punaisia, keltaisia, vihreitä ja suklaita. Hinnaksi tulee melkein kolme euroa, ja tuntuu pahalta käyttää läskiin niin paljon rahaa, samalla summalla voisin saada vaikka uuden kynsilakan. Raidallinen seiloripaita kiristää vatsasta. Ääni päässäni sanoo: jätä ne karkit hyllyyn, ota vaikka omena. Mutta ei. Ostan ne, kävelen takaisin kotiin toisen kilometrin ja syön. Onko tämä nyt sitten sitä normaalia käytöstä? Että voi syödä karkkia, josta ei edes pidä, aivan kourakaupalla? Olen aina ollut enemmän suklaaihminen, en syö juurikaan karkkia. Ja silti söin. Läski.

En uskalla enään puhua hänelle. Puhuin tasan kaksi kertaa, mutta ei, en puhu enään. Kerroin ystävälleni. En olisi uskonut, hän on semmoinen, ei tollaiseen voi ihastua. Siis, oikeasti, hän? Kyllä, juuri hän. Hymyilen, vaikka silmäkulmani kostuvat, ne ovat vain ilon kyyneleitä, valehtelen. Niimpä, kuka olisi uskonut, että minä tai ylipäätään kukaan ihastuisi häneen. Hän on ruma, nörtti ja ylipäätään ei-meidän-tasolla. Eihän kukaan voisi olla sellaisen kanssa yhdessä?

Mutta kun ulkonäkö ei aina ratkaise kaikkea.

Välttelen katseita, välttelen puhumista. En halua olla koulussa, liian ahdistavaa, mutta samalla haluan olla siellä, turvassa ikäänkuin. Piiloudun takapenkille, istuessani läskit pursuavat joka puolelta, haluan pois. Kokonaan pois, ei koulusta vaan elämästä. En vain halua enää elää. Jokainen tunti, jokainen minuutti ovat aivan liikaa.

Voisinko nyt saada toivomukseni toteutuvan?