Se olin minä joka kävelin yksin sateessa sinä hämäränä syksyisenä iltana. Luulin kadottaneeni itseni, ja ehkä olinkin, mutta siitä en voi olla varma. Ehkä olin kadonnut jonnekkin kauas, tai sitten olin vain hetkellisesti unohtanut miten elää. Joskus silloin muistin miten hymyillä, tai miten sanoa "minä rakastan sinua". Nyt se tuntui ylivoimaiselta, en osaa enää tuntea, tai ehkä osaan, mutta en kykene. Joskus kun olen todella vihainen, olenkin oikeasti pettynyt. Jos olen iloinen, olenkin oikeasti surullinen. Koita nyt saada selvää siitä, mitä sinä ajattelet.
Oletko oikeasti sinä, vaan vain joku muu sinun sielullasi? Vai onko sinun sielusi jonkun muun?
"Miksi ponnistella, jos edessä on vain ikuinen olemattomuus?"
Sitä ei välttämättä ymmärrä, mutta minä uskon, että ikuista olemattomuutta ei edes ole. Sillä jos minä olen, mitä on olemattomuus? Kuollena olokin on olemista. Siksi kannattaa ponnistella, vaikka olisikin hankalaa. Aina ei voi ymmärtää kaikkea, mutta pitää sentään yrittää. Niinhän sanotaan, että "kaikkea ei tarvitse syödä, mutta maistaa pitää". Minä aion ponnistella, koska ikuista olemattomuutta ei ole samalla tavalla kuin ikuista ei-mitään ole.
Minä en voi katsoa peiliin. Ja jos katsoisin, olisin vain entistäkin varmempi siitä, että olen ruma ja läski. Tiedän sen katsomattakin. Punaiset silmät kaiken itkemisen jäljiltä näyttävät rumilta. Pulleat posket saavat kasvoni näyttämään vain entistä pyöreämmiltä ja kuvotan itseäni. Sain ainakin itketyksi, mutta se ei poista pahaa oloa. Minä haluan olla onnellinen, mutta sitähän minä jankkaan joka päivä. Miksen osaa tehdä asialle mitään?
Äiti ei opettanut minua rakastamaan, välittämään ihmisistä sillä tavalla, kuin jokainen haluaisi tulla rakastetuksi. Siksi en osaa hoitaa myöskään ihmissuhteitani, enkä vielä ole ihan varma, voinko rakastua, tai onko todellista rakkautta olemassa. Äiti on puhunut pedofiileistä (niistä olen saanut jo tarpeekseni, en halua kokea sellaista enää kolmatta kertaa) mutta silloin olin vielä niin pieni, enhän minä voinut oikeastaan edes ymmärtää mistä hän puhui, mutta ehkä onkin parempi, etten koskaan saa rakastaa. Minä en ansaitse sitä, minun on turha haaveilla. En ole vielä ihan varma tunteistani häntä kohtaan. Enhän ole koskaan jutellut hänelle, enkä uskaltanut katsoa silmiin. Ehkä tänä vuonna asiat selkeytyvät ja pääsen perille ajatuksistani. Sillä nyt, nyt minä en todella tiedä missä minä olen, tai minne pitäisi kulkea.
Tänään minulla ei ole nälkä.
-OnlyMe
Hyvin kirjoitettu.
VastaaPoista