It doesn`t help

Tyttöraukka itkenyt sata kertaa tänään, ei millään niitä sanoja voi unohtaa.

Sukulaisia kylään, tekohymyä, lahjoja ja onnitteluja. Minulla ei ole vielä syntymäpäivä, mutta niitä vietetään ennen koulujen alkua. Lahjaksi rahaa, tekohymyä, riitelyä ja huutoa. Maailman parhaat syntymäpäiväjuhlat, meikit levinneenä kaikesta itkusta, mutta minä en välitä, se sattuu liikaa. Äiti tulee lohduttamaan tekohymyllään ja lohduttavilla sanoilla. Minä tiedän sen olevan valetta, ei hän minua rakasta, mutta yritän edes tämän kerran uskotella itselleni asiat toisin. Minä en välitä levinneestä ripsiväristä tai pahasta olosta, minä vain hymyilen äidille, kuin se ei sattuisi ollenkaan.

Mitä haluaisit aamupalaksi kouluaamuille? En mitään. Et nyt ala taas siihen syömättämyyteen tai mä.. vittuperkele et ala siihen enää. Vittu mä syötän sua muuten! Kyllä äiti, minä otan leipää.

Sanat toistuu päässäni kaikuen, yritän ajatella jotain muuta, mutta huuto palaa aina entistä kovempana. En saa rauhaa, haluan pois. Miksi juuri minä? Minun tekisi mieli viiltää, uudelleen ja uudelleen, syvempiä haavoja kuin koskaan ennen. Eihän kukaan niitä näkisi, ja voisin peitellä niitä loppuuni asti. Päivän karkausreissu ei hetkauttanut äitiä ollenkaan, joten miksi viiltelyni kiinnostaisi häntä pätkääkään? Kai hän haluaa kaiken olevan ulkoisesti hyvin, mutta kun kukaan ei näe, todellisuus tulee esiin ja minä pakenen. Minä en kestä tällaista.

Miljoona kaloria, miljoona kyyneltä.