Disdainful

½ omena, ½ banaani, 2 pinaattilettua, nothing else today, please

Haluan olla se pienin, kaunein ja siroin. Haluan ihmisten kuiskaavan keskenään, kuinka laihaksi olenkaan tullut ja kuinka vahva olen, kun olen siihen pystynyt. Haluan olla niin pieni, ettei kukaan edes näkisi minua, voisin olla hiljaa, olematon. Miksei suuni ymmärrä sitä, tai mahani?

Haluaisin mennä puhumaan jollekin. Monet kerrat olen koulun käytävällä kulkenut psykologin tai kuraattorin ohitse, pitäisikö sittenkin sanoa jotakin? Tiedän, ettei sellainen tule kyseeseenkään, mutta tuntuu vain siltä. Haluan puhua jollekin aivan kaiken, tällä hetkellä näköjään kukaan ei jaksa minua. Enkä edes haluaisi, että jaksaisi, haluan olla yksin, sillä näin vain on parempi. Jos kertoisin, olisin varma etten olisi läheskään yhtä iloinen kuin nyt, vaipuisin vain syvemmälle ja syvemmälle ja loppujenlopuksi siinä kävisi taas näin.

Ne sanoisivat masennus masennus masennus masennus, enkä halua kuulla sitä sanaa enää kertaakaan.

Koulussa ahdisti olla, kun päällä oli maailman rumimmat vaatteet vain siksi, etten ollut jaksanut pestä pyykkiä. Typerä, laiska tyttö. Halveksuvat katseet kasvoillaan ihmiset kulkevat ohitseni, välittämättä yhtään, kuinka paljon se sattuu. Mutta eihän minulla ole edelleenkään yhtään arvoa, joten kai heillä on lupa arvostella minua. Ja minulla itseäni, niinhän se menee.

Vaaleanharmaa teemuki kädessä hoipertelen keittiöön tekemään lisää teetä, mutta pysähdyn puolimatkaan, sillä olen varma, etten ottaisi pelkkää teetä. Ei, siellä on liikaa vaihtoehtoja. Palaan takaisin huoneeseeni, käperryn tämän paksun peiton alle haaveilemaan minun unelmastani,

päästäkää minut jo pois.