Forgive me

Minulla ei ole asiaa. Pää lyö tyhjää, ja tavallaan se on jopa helpottavaa. En ole ollut koulussa, koska minulla on flunssa ja mahatauti samaan aikaan. Kuinka huvittavaa. En pysty syömään, mutta sehän on vain hyvä asia. Ja olen oksentanut, paljon. Haluan laihtua, ja jotenkin sairaalla tavalla ajattelen, että tämä on uusi alku. Siis tämä sairastuminen. En voi syödä nyt, joten miksi söisin parantumisen jälkeenkään? Ja sairaalla tavalla olen jopa ylpeä syömättömyydestäni, vaikka se onkin vain tämän taudin ansiota.

Olen lukenut kaikki teidän tekstinne, mutta en ole jaksanut kommentoida, anteeksi siitä. Minulla on vain kamalan voimaton olo. Vaikka olenkin kipeä, kävin kaupassa, ettei äidin tarvitsisi vaivata selkäänsä, olen imuroinut ja pyyhkinyt pölyjä. Teen kaikkeni äidin eteen, ja äiti sanoo, että olen paskiainen. Teen kaikkeni, että äidillä olisi hyvä olla, mutta palkkioksi saan vain huutoa. Onko tämä reilua?

Olen huomannut, että olen koko ajan vain kertonut vähemmän ja vähemmän tänne blogiin. En kai uskalla kertoa enää paljon mitään, sillä pelkään niin kamalasti tunnistetuksi tulemista. Kirjoitan tekstin kaikesta mitä minulla on mielessä, mutta aina pyyhin sen pois, ja kirjoitan jotain aivan muuta. Tuntuu kuin minulla ei olisi lupaa kirjoittaa tänne. Pahoitan vain muiden mielen.

Otan huonolaatuisia kuvia kännykälläni ajatellen, että pistän ne tänne. Lataan kuvat koneelle, ahdistus. Enhän minä voi laittaa niitä tänne! Olen oikeasti liian läski sellaiseen. Anteeksi kuivista postauksista, minulla on huono olla. Anteeksi.