Pimenevät illat tekevät minut voimattomaksi, en jaksa tehdä mitään. En jaksa nousta ylös ja kävellä, en jaksa puhua tai edes kirjoittaa. Kyyneleet tulevat pakostakin esille, en pääse ajatuksiltani pakoon. Piiloudun metsään, pienelle rantakalliolle, johon laineet osuvat kovaa saaden veden kastelemaan jalkani, mutta annan sen olla. Sanat kaikuvat yön ja aamun päässäni, pääsen niistä eroon vain tekemällä jotain todella typerää.
Ikkunasta puhaltaa kylmä tuuli.
Huomenna alkaa koulu. Odotan sen alkavan ja pääseväni siihen tasaiseen rytmiin, mutta samalla minua pelottaa. Entä jos hajoan heti ensimmäisenä päivänä, entä jos en kestä sitä? En halua ystävieni tulevan ja kysyvän mikä minulla on. Mitä siihen pitäisi vastata, eihän kukaan uskoisi jos sanoisin ettei mikään. Toisaalta minun on pakko olla iloinen, vaikka en jaksaisikaan, sillä en halua kenekään tietävän mistään tällä kertaa. Mutta entä jos minä en todella kestä? Pelottaa. Haluanko minä edes esittää jotain mitä en ole, voisinhan yhtä hyvin vain olla itsekseni omissa maailmoissani. Osaisinko minä olla välittämättä muiden paheksuvista katseista?
Kaloreista täyttyneet päiväkirjan sivut tuhoutuvat kyyneleitteni polttamina. En halua enää muistaa mitään menneestä, muistan ne muutenkin. Minua sattuu lukea, haluan tuhota menneisyyteni, niin ettei ole enää mitään mistää pitää kiinni. Katsoa vain huomiseen ja eteenpäin, eikä raahaten vanhoja muistoja perässäni kuin hai laivaa. Haluan aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta vaikka kuinka yrittäisin hävittää kaikki kirjoittamani sanat, ne eivät ikinä lähde päästäni pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
kirjoita rehellisesti, älä hauku, kiitos