Look at the nightsky

Katse jossain kaukana taivaalla, ukkospilvet tanssivat balettia pohjoiseen ja sadepisarat lyö tahtia ikkunaan. Minä istun yksinäisenä sängylläni kietoutuneena isoon villapaitaan, jonka sain joskus aikoja sitten mummiltani joululahjaksi, silloin kun se vielä oli minulle aivan liian iso. Villasukat pyörii jalassa, kuuma, ahdistavaa. Salamat valaisee huoneeni ajoittain ja minä piiloudun peiton alle hengittämään flunssan tuhruista ilmaa.

Olen niin pahoillani.

Minä teen aivan liian usein tyhmiä asioita, joita saan katua koko elämäni. En pysty antamaan itselleni anteeksi, en voisi, en kehtaa. Kuinka voisin olla niin itsekäs, että antaisin anteeksi itselleni? Haluaisin vain, että me voisimme unohtaa kaiken tämän ja jättää taakse kaikki mitä tapahtui ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta se ei taida olla mahdollista, eihän?

Haluan vain pois tästä kehosta. Miksei kukaan ymmärrä sitä? Haluan olla minä, oma itseni, enkä esittää jotain mitä en ole. Katsoessani peiliin viiltävä kipu kulkee lävitseni, kaikkien näiden vuosien tuska piiloutuu tämän kuoren alle ja joka kerta kun todella katson silmiini, huomaan niiden olevan aina vain yhtä harmaat ja kiillottomat vailla elämää. Miksen minä voi vain olla oma itseni, miksen pysty laihduttamaan, miksi olen näin ruma, miksi edes olen minä, tässä ja nyt? Haluan pois pois pois. Itken aivan liian paljon, ikään kuin se auttaisikin jotain, mutta eihän se voi poistaa tätä tuskaa vuosien varsilta, ei se voi tehdä kaikesta yhtäkkiä iloista, kuin tanssisi ruusuilla. Olen liian kärsimätön, haluan kaiken nyt heti, enkä osaa odottaa.

Yhtäkkiä kaikki vain pulpahtaa pinnalle, murrun, hajoan, kulissini kaatuvat. Yhtäkkiä mikään ei olekaan enää mitään, kaikki tuntuu olevan valhetta, enkä saa mistään kiinni huomatakseni, että ehkä olenkin vielä tässä. Vai onko kaikki todella kadonnut? Kaikki hyvä on muuttunut pahaksi ja ilkeäksi, enkä voi tehdä asialle mitään. Yritän etsiä jotakin, mutta etsin liian kovasti, että kaikki häviävät ympäriltäni. Ystävät, rakkaus, todellisuuden tuntu. Mikä minussa on vikana?

Ehkä minut on vain luotu tällaiseksi, huonoksi ihmiseksi. Voi kunpa voisin sanoa edes jollekin, kuinka paha olo minulla todella on. Kunpa joku jaksaisi kuunnella loputtomiin, mutta luulenpa, että ajan kuluessa kärsivällisinkin ihminen sanoisi hyvästit. Haluaisin itkeä sinun olallesi, halata tiukasti koskaan päästäen irti, sanoa kuinka paljon minä tarvitsen sinua, ja kysyä olemmehan me aina yhdessä, ikuisesti. Haluaisin kertoa sinulle synkimmätkin salaisuuteni, istua kanssasi keinuissa niin kuin lapsena oli tapana, katsoa yön tähtitaivasta pitäen käsistä kiinni ja herätä aamulla tietäen, että on turvassa.


Olisiko se niin kamalaa sanoa, etten enää jaksa elää?