Tänään onnistun, olen aivan varma.
Kalenterini välissä on lappu, jossa lukee monta ohjetta, miten parantua anoreksiasta, vähän niinkuin sen nujartamis-ohjeita. Kirjoitin ne kesällä, silloin kun halusin parantua. Mietin, miksen enää halua? Miksi haluan tätä samaa syömishäiriöistä elämää, josta ei voi nauttia täysillä? En saanut vastausta. En tiedä, enkä ehkä edes halua tietää. Mikä tässä tappavassa sairaudessa on niin kiehtovaa?
Kahvilassa ahdistaa, minähän sanoin etten halua tänne. Zero-cocacola valuu hanasta pahviseen mukiin, kun äiti kysyy olenko varma etten ota mitään leivonnaista, siellä olisi mansikkakakkuakin. Pudistan vain päätäni, ja väitän olevani jo täysi, sitä paitsi kohta on iltaruokakin. Kolmen tunnin päästä.. Istuessani sametinpunaisella penkillä uppoutuen siihen, mietiskelen itsekseni, onkohan tämä limu oikeasti zeroa. Minua itseasiassa pelotti juoda sitä.
Päiväni on ollut suurimmaksi osaksi hyvä. Luvatkaa minulle, jatkuuhan tämä?
Motivoi todella, onpahan jotain mitä odottaa ja minkä vuoksi uurastaa :)Haleja !
VastaaPoista