Hurting

Annatko anteeksi, jos minä pyydän?

Minuun sattuu. Kaikki ne petetyt lupaukset, ilkeät sanat, luottamus, minä rikoin sen kaiken. Minä en ajatellut, minä olin se tyhmä, jonka pitäisi pyytää anteeksi. Minä en osaa tuntea toisen tuskaa, ja jos osaan, en osaa pukea lohdutusta sanoiksi. Minä vain satutan enemmän. Kirjoitan sanoja rantahiekkaan, mutta sade pyyhkii jokaisen kirjaimen pois. Ei ole enää tapaa, jolla voisin hyvittää tekemäni mielipahan, tuskan. Minä olen ajattelematon.

Miten minä voin antaa toisten kärsiä omassa vankilassaan, kun minä voisin tehdä asialle jotain? Olenhan minä omaan vankilaani kahlittuna, mutta mitä se vaikuttaa minun ulkopuolisiin tekoihin? Viha kasvaa kasvamistaan, ja tiedäthän, että tällaista vihaa en voi purkaa muihin. Minun on keksittävä keino, jolla voin sitä lievittää, mutta tuskin sellaista edes on. Ehkä sitä ei ole, sillä jokin suurempi haluaa satuttaa minua, tarkoituksella. Ja ehkä minä ansaitsen sen.

Osaan pyytää anteeksi, mutta se on vaikeaa. Minä myönnän tekoni, sinä et tehnyt mitään väärää. Minä haluan sinut takaisin, enkä haluaisi sinun kärsivän. Katson ikkunasta ulos, muistot palaavat sateen mukana. Sade on niin surullista, vaikka se voisi pyyhkiä pois kaikki huolet. Ihmiset piiloutuvat sateenvarjojensa alle ja juoksevat koteihinsa. Minä puen kengät jalkaan ja menen seisomaan sateeseen. Mitä väliä tulenko kipeäksi, elämäni on jo valmiiksi pilalla. Sateessa voi itkeä kenenkään huomaamatta, ja minä kävelen ympyrää, niinkuin ajatuksenikin epäjärjestyksessä olevissa aivoissani. Jossain juoksee kadonnut kissa, jossain välähtää salama, mutta minä pysyn paikoillani. Katson taivasta ja raotan silmiäni. Miten voi hyvittää sen kaiken?

Anteeksi, enempää en osaa sanoa.