Put the food away

Olen liian väsynyt edes yrittämään saada asiat toimimaan jälleen. En vain pysty, olen liian läski liian läski liian läski tekemään yhtään mitään.

Tiedoksi kaikille, ketkä luette tätä blogia anonyyminä, vaihdan blogin osoitteen huomenna keskiviikkona 31.8 kello 13-18 välisenä aikana. Te, ketkä luette tätä blogia niin, että nimimerkkinne näkyy sivupalkissa LUKIJAT-osiossa, tehän pääsette blogiin normaalisti hallintapaneelin kautta, eikö?

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Taas kerran. Mikä oikeus minulla on mässätä koko maailman suklaat ja vehnäjauhot, sokerit ja rasvat. Mikä oikeus minulla on tehdä itselleni jotain mukamas niin hyvää, vaikka se on tappavaa, myrkkyä. Rasvaarasvaarasvaarasvaa.

En jaksa. Aina, joka vitun ikinen kerta, kun elämä alkaa ottaa askeleita aurinkoisempaan paikkaan synkästä metsästä, se alkaa katumaan, ja sitä ahdistaa ja loppujenlopuksi se palaa takaisin lähtöpisteeseensä pimeäänpimeään luolaan. Ja siellä se sitten murehtii pitkän tovin, ennen kuin uskaltaa ottaa askeleita päivänvaloon, siihen keijukaisten unelmaan. Mikä siinä on niin pelottavaa?

Mutruhuulet kasvoilla, kyyneleet piilossa haalentuvien silmien alla, pirstaleinen sydän peitetty tekohymyllä, jota viljelen päivittäin koska kukaan ei huomaa kuitenkaan, kuinka paha olo minulla on. En voi sanoa mitään, ei en voi. Miten tässä kävi näin, taas? Huomenna aion nousta päivänvaloon, minä paastoan koko syntymäpäiväni ja vasta illalla saan syödä pienen perunan ja ehkä kastiketta. En voi enää luisua ahmimisen valtakuntaan, ja syödäsyödäsyödä vain. Se on aivan liikaa. Mutta huomenna, huomenna en syö mitään. Ellei ole aivan pakko...

Olen aivan rikki. Vaikeaa myöntää se, mutta millään ei näytä enää oikeastaan olevan merkitystä. Jaksan innostua vain asioista, joista on hyötyä kuten kokeet. Sain kympin. En jaksaisi herätä joka aamu tietäen, että päivästä tulee huono, tai etten jaksa elää, ellei koulua olisi. Se on tärkeä tulevaisuudelle, josko minulla sellaista edes on. Tuskin pääsen edes minnekään hyvään paikkaan opiskelemaan, en ainakaan pääse englantiin. Olen varma. Kukapa haluaisi tällaisen läskin tytön vaihto-oppilaaksi,joka ei tee muuta kuin syö?

Edes ystäväni eivät enää tunnu samoilta, ehkä he ovat vain muuttuneet niin paljon, tai sitten minä itse olen muuttunut ja katson kaikkea hieman eri tavalla, en tiedä. En minä tiedä enää mitään. En mitenkään jaksaisi enää hymyillä ja sanoa olen okei, kun en ole. En jaksa esittää iloista ystävieni takia.. tai jaksan, heidän vuokseensahan ehkä tämän teenkin. Enhän minä voisi käyttää taas koko lukukautta masentuneena murehtimiseen ja säälimiseen.

Mieleeni tuli yksi luokkalaiseni, joka tavalla tai toisella "tarkkaili" minua viime vuonna. Eihän siinä mitään, mutta muistan ikuisesti ne sanat, joka tämä kyseine tyttö sanoi: oonkin ihmetellyt, kun suakin on näkynyt ruokalassa.

Olihan se varmasti sokki että tällainen läski syö koululounaan, kun ei sitä ole koko vuoteen syönyt, yhtenä ainoana päivänäkään. Ehkä minun pitäisi vain jättää koko kouluruokailu tänäkin vuonna, en minä sitä ruokaa oikeasti tarvitse.

Haluan syömishäiriöni takaisin, koska elämä ilman sitä ei tunnu olevan mitään. Se oli jännittävää ja ihanaa, ystäväni. Se kuunteli minua aina, mitä asiaa minulla ikinä olikaan. Minä haluan sen takaisin, mutta tämän päivän pilasin, joten huomisen päivän olen syömättä, ihan vain syntymäpäiväni kunniaksi.