Take care of me

Minä unohdan kyllä ne kaikki ikävät sanat.

Se sattuu enemmän kuin eilen, sattuu enemmän kuin toissapäivänä ja pahemmin kuin vuosi sitten. Samalla se ei tunnu miltään. Minä lasken veitsen alas näytellen rauhallista, mutta mitä järkeä on valehdella itselleen? Tik tak tik tak, yksi, kaksi, kolme, neljä.. Uni ei tule, mutta kyyneleet sitäkin helpommin. Ne valuvat poskeani pitkin ja kostuttaa tyynyn jota vasten olen painanut pääni, haluaisin kuolla. Ulkoa paistaa pimeys, se valvoo minun kanssani niin kuin ystävykset yökylässä, minä en anna itseni nukahtaa. Kun aamu valkenee, aurinko nousee mukamas pirteästi, minä vain istun ja katson ikkunasta ulos. Kaikki on niin valheellista.

Minä en halua uskoa totuutta, minä en myönnä mitään, mitä voisin kaduta. Olen liian monesti tyytynyt nyökkäämään ja antamaan periksi, mutta niin en tee enään. Minä haluan olla vahva, vaikken edes tiedä mitä se on. Mikään ei ole enää mitään, sanat muuttuvat merkityksettömiksi ja nauru muutuu tekohymyksi. Minä katselen kattoa, en uskalla katsoa silmiin kohdataakseni totuuden. Se sattuu, mutta minähän en ole vahva.

Olen valehdellut itselleni ja muille, koko maailmalle kaikki nämä vuodet. Minä en välitä. En osaa enää suhteita enkä elää, sillä eläminen valheessa vie minulta kaikki voimat jotka haluaisin käyttää edes jotenkin. Makaan sängyllä ja annan ajatusten virrata. Sitä kutsutaan rentoutumiseksi, mutta minä en rentoudu, en ikinä. Minä en halua, en voi elää elämääni niin kuin haluan. Menetän otteeni todellisuudesta taas kerran, mutta tällä kertaa minua ei voisi kiinnostaa vähempää. Mitä järkeä olisi?

Anteeksi tällaisesta postauksesta taas, minun on vaikea olla ja hengittää.