Koulun jälkeen kävelen bussipysäkille, yksin tottakai. Lainehtivat hiukseni taipuu sateessa kiharoiksi, vaatteissani näkyy sadepisaroiden tummat pisteet ja meikkini on levinnyt poskille. Bussikuski katsoo minua arvioivasti, samoin etuosassa istuvat tytöt. Joku ulkomaalainen mies tulee viereeni istumaan ja kehuu silmiäni. Sulla on komeet silmät. Eiku oikeesti, sä oot nätti. Litistyneenä ikkunan ja miehen väliin, katson sateen sumentamasta ikkunasta ulos, eikä ahdista ollenkaan, ei. Bussi ehtii jo lähteä, mutta seuraavalla pysäkillä jään pois, ja kävele loppumatkan kotiin. Kilometrin.
Kotona avaan heti koneen, koska en halua syödä. Viesti valmiina kirjoitettuna, vastaanottaja kuraattori. Hiiri siirtyy ylälaidasta lähetä-napin päälle, se pysyy siinä hetken, mutta sitten kyynelten sumentamien silmien alla näen kuinka jäykät sormeni siirtää hiiren siitä pois ja kirjautuu ulos. Siinä meni se mahdollisuus, toisaalta ihan hyvä etten lähettänyt sitä viestiä, asiat olisivat nyt huonommin. Masennuksesta tulisi todellista.
Tuntuu, ettei kukaan enää jaksa minua. Oikeasti. Joskus, kun olen ollut surullinen ja olen sanonut ettei kukaan välitä eikä halua olla kanssani.. Ei se ole tuntunut samalta. Ihmiset välttää seuraani, eivät halua katsoa silmiin, ja puhuu päälleni. En ole koskaan tuntenut oloani kovinkaan halutuksi, mutta nyt se on päällimmäinen ajatukseni, varsinkin siihen aikaan, kun olen koulussa. En jaksa.
Mihin se positiivinen tyttö katosi, mikä sai minut taas ajattelemaan kuolemaa? Miksi ylipäätään haluan kuolla, nuoruudesta pitäisi nauttia, elää se täysillä. Mutta minä en halua. Tulevaisuuteni on toivoton, ei minusta mitään tule, ystäväni kaikkoavat, läheiset loittonevat. Jäljellä olen enää minä ja ongelmat. Ja pimeys. Ja pelko.
Antakaa minun kuolla. Minuun sattuu, liian paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
kirjoita rehellisesti, älä hauku, kiitos