Too hard

Älkää ikinä nukahtako ja nähkö unta ahmimisesta. Aamulla herätessäni luulin sen todella olevan totta.

Minua ahdistaa syöminen ja sen ajattelu. En pysty syömään koulussa, ensinnäkin kielsin sen itseltäni, ja toiseksi se on tavattoman ahdistavaa ja pelottavaa. Tein itselleni yhden säännön: jos syön koulussa, joudun oksentamaan sen ulos. Järjetöntä, tiedän. Mutta en voi sille mitään, en vain voi syödä siellä. Tästä lähtien ainut ruoka, mitä syön, on päivällinen kello 18. Ei sitä ennen, eikä sen jälkeenkään.

Kyllä sen huomaa, että talvi on tulossa jo nopeaa vauhtia. Vielä hetki sitten paistattelin lämpöisessä auringossa, ja nyt olenkin jo villapaita ja -sukat jalassa, höyryävä vesi kädessä yrittäen lämmitää itseäni edes jotenkin. Täytyy vain pitää varansa koulussa ja kotona, sillä jos alan valittelemaan älyttömän paljon kylmyydestä, niin kuin viime vuonna, se olisi epäilyttävää. Ei kenelläkään voi olla kylmä villapaita ja takki päällä, paitsi sellaisella joka ei syö.

Se saa kuitenkin minut tuntemaan oloni edes jotenkin hyväksi, että olen menossa oikeaan suuntaan. Laihuus, täältä tullaan! Tiedän, että tämä on väärin, mutta tätä minä haluan. En voi enää lyllertää tällaisena läskipullerona, vaan minun täytyy olla laiha ja täydellinen. Only perfection is enough for me. Niin, kyllä se paino putoaa. Ja olen aivan varma, että maanantaisessa terveystarkastuksessa astuessani vaa`alle, purskahdan itkuun. Tai vähintään kyyneliin. Se on yli kuusikymmentä, vieläkin.

Kolme päivää olin melkein ilman ruokaa, sitten reilu tuhannen päivä ja taas takaisin rytmissä. Ja paino ei tipu mihinkään. Miten vähän minun täytyy oikein syödä, että laihdun? Jos syön alle 500kcal, en laihdu. Pitääkö siis lopettaa kokonaan syöminen ja urheilla hullun lailla niin, että kalorit on varmasti yli miinus tuhat? En tajua tätä. Miksi sen pitää olla näin vaikeaa?

Argh.