Huhhuh. Kalorit tänään: 625. Miksi syön näin paljon?
Tästä lähtien en saa syödä mitään ennen kello kuutta. Tai korkeintaan sata kaloria.
ps. Pitkä teksti, älä lue jos et jaksa!
Pehmonalle huolestui syömisistäni tänään. Kysyi miksen mene syömään koulussa, ja kysyi söinkö aamulla, kysyi söinkö eilen mitään, tai milloin viimeksi ylipäätään söin. Tällä kertaa ei valheet menneet läpi. Sä näytät väsyneeltä. Sitten Pehmonalle pakotti minut kertomaan kaiken, ja sanoin, että haluan näyttää äidille, kuinka paljon minua sattuu. Mutta eihän se ole oikea tapa, sun pitäisi puhua. Saanko kysyä, että miten voin puhua, kun tämä käskee painua vittuun?
Pehmonalle sai tietää myös äidistä. Kerroin hänelle kaiken, ainakin melkein ja nyt minua pelottaa miten kaikki menee, kun yksi tietää. Itseasiassa kaksi, A`han lukee tätäkin tekstiä. Pehmonalle sainoi ettei minun viidentoista kilon laihdutus ole kamalan järkevä ajatus, eikö se sitten ole? Minusta se on todella hyvä päätös, ja vielä kun kilot saan karistettua, kaikki taitaa olla hyvin. Tai sitten ei, mutta se on sen ajan murhe.
En ole enää varma, mitä olen tekemässä. Toisaalta tämä kaikki on väärin, mutten voi ajatella jo heti alkuun lopettavani kaikkea. Minä haluan olla sairas, miten sairaalta tuo lause kuulostaakin. Minähän lupasin itselleni, ja teille. Sanoin sen jopa Pehmonallelle, joten nyt minun on laihduttava. Vapauttavaa ja ehkä helpompaakin tästä tulisi, jos pääsisin ikuisesta halustani kuolla eroon.
Mutta miten minä voisin masennuksesta vapaaksi päästä, jos se on asia mitä, tätäkin sairaalla tavalla, kaipaan. Miten uskaltaisin päästää irti, jos kuitenkin haluan rypeä itsesäälissä ja käpertyä peiton alle toivomaan niin hartaasti kuolemaa, etten enää pystyisi itkemäänkään. Masennustesti näyttää yli rajojen, ja käskee hakemaan apua. Hah, minäkö? Apua?
En oikeesti enää jaksa. Olen niin pettynyt ja surullinen, en tiedä enää mistään mitään. En jaksa keskittyä, en jaksa kiinnostua, en välitä. Koulussa piirtelen vain pulpettiin surunaamoja ja ajatukseni ovat täynnä kaikista tavoista, miten voisin itseltäni hengen vetää. Ja tiedän, että tämä kuulostaa pahalta, ja että minun oikeasti pitäisi ehkä hakea apua, mutta kun en uskalla. Joutuisin vain taas käymään jossain puhumassa, enkä halua.
Joulukuussa on vielä yksi hoitokokous, ja se pelottaa. Entä jos joudun jo ennen sitä jonnekin? Tai sitten pystyn pitämään kaiken sisälläni ja vältän kaiken muotoiset hoidot. Tavallaan, sairaalla tavalla, toivon osastolle joutumista, koska silloin todella voisin tuntea itseni sairaaksi. Että minä todella tarvitsen apua. Kuuluisin suljetulle osastolle, koska ikinä ei voi olla varma, minä päivänä minua ei yhtäkkiä olekaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
kirjoita rehellisesti, älä hauku, kiitos