Olen nyt kaksi päivää harkinnut terveydenhoitajalle menemistä. Niin monet ovat minulle jo sanoneet, että minun kannattaisi kävellä sinne, rohkeasti vain, ettei siinä ole mitään hävettävää, kunhan saan oloni kohenemaan. Minua pelottaa, ei itsessään se puhuminen, vaan se, että paljastan liikaa. En millään haluaisi paljastaa hankaluuksia syömisessäni, sillä silloin edes yrittäminen keskeytettäisiin. Nythän minä olen lihonut ja syönytkin, ettei sitä pitäisi ottaa vakavasti. Ei näin läskillä voi olla syömishäiriötä, mutta nehän ovat ne ajatukset, eikö?
Jos menisin puhumaan, kaatuisiko maailma siihen? Ei välttämättä. Jos menisin puhumaan, parantuisiko mikään? Ei. Jos menisin puhumaan, tulisiko asioihin muutoksia? Epäilen vahvasti.
Mutta silti se kuiskailee houkuttelevia sanojaan helpotuksesta korvanjuurellani, koputtelee olkapäätäni ja saa jalkani suuntamaan terveydenhoitajan ovea päin. Ehkä minulla ei ole vielä sitä rohkeutta astua sinne ja kysyä apua, mutta ehkä jonain päivänä? Ihan tässä lähiaikoina, jos saan kerättyä rohkeutta ja ääntä. Niin etten piipittäisi epäselvästi heiveröisellä äänelläni.
Olen yrittänyt tappaa näitä ajatuksia, mutta en näytä itsekkään tajuavani kuinka vaikeaa se on vain yhtäkkiä olla kuuntelematta sitä ääntä päässäni, joka ei osaa päättää saanko syödä vai enkö saa. Päivällä se oli vaikeaa syödä sitä yhtä leipää koulussa, koska se ei antanut minulle lupaa. Mutta iltaa kohden kun minulle tuli nälkä, ja ne terveet ajatukset kunnon kohottamisesta ja kiinteytyksestä syrjäyttivät anorektiset, kauniit ajatukseni. Ja minä söin.
Olen hieman hämilläni, sillä en ole tänään ollut kovinkaan ahdistunut. Tiedän että kalorit ylittivät tuhannen, mutta eivät sentään kahtatuhatta. Ehkä se rauhoittaa minua, vaikka alunperin minun piti syödä kolmesataa kaloria, olin suunnitellut kaiken valmiiksi. Korvaan sen siis huomenna, ja paastoan mahdollisesti koko päivän. Mutta jos rakas äitini tekeekin ruokaa ja pakottaa sitä syömään.. En voi sille mitään. Mutta huomenna menen lenkille, metsään. Ja minä tehnen sen typerän asian, jos olen syönyt.
Tajusin vasta viime yönä, pikkutuntien pimeyden tihkuessa sisään raolla olevien verhojen takaa, kuunnellessani musiikkia kuulokkeillani, kuinka paljon musiikki ja laulaminen minulle todella merkitsevät. Niinkin pienet asiat kuin nuotilleen laulaminen tekevät minun liioittelematta iloiseksi. Pienenä haavelin laulajan urasta, vielä hetki sitten sekin oli pinnalla, mutta ahdistus on ottanut minut otteeseen näköjään niin tiukasti, etten osaa enää kuvitella olevani vielä jonakin päivänä lavalla laulamassa suurelle (tai pienelle) yleisölle. Tai että minulla olisi levy.. Aivan turha asia, mutta minulle erittäin tärkeä.
Kysymyksiä saa lähetellä edelliseen postaukseen! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
kirjoita rehellisesti, älä hauku, kiitos