Should be brave

Lääkäri. Tarvitseeko minun sanoa enempää? Kävimme masennustestini läpi, enkä minä olisi halunnut sanoa oikeastaan mitään, mutta se nainen sai minut puhumaan, muutaman sanan. Sanotaanko häntä vaikka Sirppisiiveksi. Hän sai minut paljastamaan, vaikka valhetelin lopulta muissa jutuissa. Mutta minä uskalsin sanoa että toivon kuolemaa. Ja se vaati minulta todella paljon, tiedättekö. Sirppisiiven kasvoilta huomasin huolen ja halun auttaa minua, ehkä siellä kävi säälikin, kun sanoin etten haluaisi puhua kenellekään. Mutta Sirppisiipi sanoi vain, että tässä tilanteessa minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin palata takaisin nuorisopsykiatriselle, koulun psykiatrille tai tulla vielä kerran pohtimaan hänen kanssaan jatkosta.

Minä istuin siinä hiljaa, katselin pöytää ja seiniä, vilkaisin muutaman kerran Sirppisiiven silmiin kun hän ehdotti, että me näkisimme vielä ainakin kerran. En vastustanut ja hän rustasi keltaiselle muistilapulle päivämäärän ja kellonajan, kauniilla kiemurtelevalla käsialallaan. Kai minä sinne menen. Siihen on vielä kuitenkin viikko aikaa. Mutta minä valehtelin kuitenkin etten ole satuttanut itseäni, ettei kukaan ole kohdistanut väkivaltaa minua kohtaan, eikä minulla ole syömisissä ongelmaa. Kerronko Sirppisiivelle ensi kerralla näistä?

Äitikin saa ehkä tietää. Jos en olisi paljastanut tuota salaisuutta, siitä ei oltaisi edes ehkä puhuttu. Mutta Sirppisiipi sanoi, ettei vielä tässä vaiheessa ole soittamassa, mutta jossain vaiheessa äidin on kuitenkin oikeus tietää. Ahdistus kuristaa minua, se painaa rintaa vasten, tukehduttaa minut valheillaan. Sirppisiipi mainitsi jotain myös unilääkkeistä. Siis mitä? Minulta meni aivan ohi, olenko siis saamassa unilääkkeitä, hei, kertokaa minullekin. En minä halua.. Kyllä minä muutaman tunnin yöunilla pärjään, enkö?

Lähdin koulusta aikaisemmin, koska en vain enää kestänyt olla siellä. Kesän lopussa minä lupasin itselleni, etten dramatisoi asioita, esitän vain iloista ja teen vaadistut tehtävät. Onko se lupaus pitänyt? Eikö, no ei kyllä ole ihme. Tunnilla itku on millin päässää purskahtamisesta, kyyneleet valuvat norona poskiltani, minä pyyhin ne pois. Opettaja tulee viereeni sanomaan, ettei minun ole pakko olla koulussa jos minulla on näin paha mieli. Olen ihan kunnossa, ja jähmetyin siihen paikoilleni taas tekemättä mitään. Sitten lähdin kotiin, en jaksa. En yksinkertaisesti jaksa. Naurattaa, koska olen aivan tajuttoman säälittävä.

Aamulla koulumatkallani tapahtui kuitenkin jotakin aivan yhtä kamalaa. Näin ala-aste aikaisen koulupsykologini, joka katsoi minua suoraan silmiini. Ahdistus puristi rintaa tiukasti, pelko (olikohan näin) paistoi silmistäni kirkkaammin kuin ikinä. Tunnistiko se minut? Hetken aikaa minä jo halusin seurata naista, mutta kaverini vilkutti minulle toisessa suunnassa, ja menin hänen luokseen. Katselin vielä hetken taakseni, mutta nainen oli kadonnut jo ihmismassaan. Minne hän oli matkalla? Mitä hän ajatteli minusta?

No jaa. Nyt odotan vain ensi keskiviikkoa, jollin pääsen Sirppisiivelle puhumaan. Ehkä jos uskaltaisin kertoa hänelle niitä asioita, joista valehtelin. Epätodennäköistähän se on, että minä mitään itsetoimisesti kertoisin, mutta voisinhan minä yrittää. Millainenkohan se psykiatri on? Koska nuorisopsykiatriselle minä en palaa, se on sentään varmaa.

Ps. Kysymyksiä saa lähettää kysymys-postaukseen! :)